Asian voisi luulla olevan jo tänä päivänä itsestäänselvä: lasten älypuhelimien käyttöä ja ruutuajan määrää pitäisi rajoittaa, sillä digilaitteet vievät aikaa kaikelta muulta tekemiseltä ja sosiaalisen median käyttö aiheuttaa mielenterveyden ongelmia. 

Tutkimukset ovat osoittaneet muun muassa sosiaalisen median käytön yhteyden masennuksen ja ahdistuksen lisääntymiseen sekä lasten keskittymisongelmien yhteyden ruutuajan pituuteen.   

Samalla älypuhelin on valtavan addiktoiva kapistus: yhdysvaltalainen The Centers for Disease Control and Prevention tutki kouluikäisten päivittäistä ruutuaikaa maassa ja totesi sen olevan jo 6-9 tuntia päivässä, mikä tuntuu lukemana suorastaan sairaalta. 

Jos ajatellaan oman sukupolveni kännykätöntä lapsuutta tai historiaamme metsästäjä-kerääjinä, moni älypuhelimen aiheuttama ongelma näyttäytyy luonnollisena. 

Ruutuajan ja älypuhelimen käytön suoraviivainen haaste on se, että käytetty aika on poissa kaikelta mielekkäältä tekemiseltä, kuten muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa vietetyltä ajalta. 

Kännykällä ollaan tyypillisesti myös paikallaan, eli se tappaa liikkeen. 

Kännykällä olo on myös passiivista, ainakin verrattuna oikean elämän touhuihin, eli kännykkä tappaa luovuuden.

Älypuhelin on siitä haastava kapistus, että se on aina saatavilla ja siksi niin addiktoiva. Oma sukupolvenikin hakkasi kasibittistä Nintendoa innokkaasti, mutta aktiviteetti oli sidottu televisioon ja Super Mariota ei kukaan jaksanut pelata määräänsä enempää. Suosikkitelevisio-ohjelmat tulivat ulos kerran viikossa ja se tarkoitti usein koko perheen yhteistä rentoutushetkeä ruudun ääressä löhöten.  

Nyt monessa perheessä kukin tuijottaa omaa näyttöään eri sijainneissa ja eri ajankohtina. Vaikka jokainen katsoo itselleen optimoitua sisältöä, samalla menetetään jotain perhekulttuureille aiemmin olennaista.

”Herätteet keskeyttävät digitauot jatkuvasti saaden ajatukset harhailemaan ja dopamiinin juoksemaan”

Älypuhelimet myös muuttuvat kullekin käyttäjälle juuri halutunlaiseksi viihteeksi videosoittimista pelilaitteiksi ja pikaviestimiksi. Jatkuvan saatavuuden ja rajattoman tarjonnan myötä kännykkä integroituu rutiineihimme pakonomaisesti. Sen herätteet keskeyttävät digitauot jatkuvasti saaden ajatukset harhailemaan ja dopamiinin juoksemaan.

Älyphuhelimen käytetyin sovellusgenre, sosiaalinen media, puolestaan luo vanhalle laumaeläimelle, ihmiselle, jatkuvan illuusion siitä, että olemme heimomme toiminnan ulkopuolella. Metsästäjä-kerääjälle FOMO oli elämän ja kuoleman kysymys, sillä ilman ympäröivää yhteisöä ihminen ei pärjännyt.

Nyt moni seuraa päivästä toiseen somejanojen uutisvirtaa, jotka tykittävät silmiemme eteen ystäviemme parhaita hetkiä visuaalisena sarjatulena korostaen samalla meille ulkopuolisuuttamme, sekä videoita ja kuvia maailman kauneimpien ihmisten trimmatuista vartaloista ja meikatuista ulkokuorista saaden meidät tuntemaan itsemme huonommiksi. Ei ihme, että varsinkin tytöt ja nuoret naiset ottavat kasvavasti paineita ulkonäöstään ja menestymisestään. 

Onnellisuus on ihmismielelle hyvin suhteellista. Se riippuu kokemuksestamme ympäröivien ihmisten puitteista ja pärjäämisestä. 

Olemme siis rakentaneet sosiaalisen median luodessamme eräänlaisen ärsytyskoneen, joka kylvää alitajuisesti tyytymättömyyttä ympärilleen.  

Ja se tekee sitä vielä pitkin päivää.

Suositut julkaisut jäävät roikkumaan fiideihin päiväkausiksi luoden usein illuusion siitä, että muualla tapahtuisi jotain mielenkiintoista. Julkaisun tekijä voi samaan aikaan todellisuudessa viettää aivan yhtä tavallista maanantai-iltaa kuin julkaisua katsova seuraajansakin.

Mieltämme kutkuttavaa sisältöä on tarjolla loputtomasti.

On kuin olisimme päättäneet sen avulla kollektiivisesti luoda itsellemme kultakalan keskittymiskyvyn. Kun totutamme aivomme näkemään jatkuvasti jotain päräyttävää, mielestämme tulee levoton, kunnes palkitsemme sen. Moni katkaiseekin nykyään tekemisensä kymmeniä, ellei satoja kertoja päivässä.

Samalla moni aidosti merkityksellinen asia vie paljon aikaa ja vaatii pitkäjänteisyyttä.

Luen itse tällä hetkellä Miki Liukkosen O:ta ja aiemman Finlandia-ehdokkaan puurtaminen alkaa todella palkitsemaan. Kirjan tapahtumat tosin alkavat vyöryä eteenpäin vasta sivun 600 tienoilla. Mutta lukemisen haasteeseen ei voi vastata täppäämällä emojia.

Pitkäjänteisyyshän on meillä verissä, ainakin periaatteessa.

Metsästäjä-kerääjä -esi-isämme on joutunut odottamaan päiväkausia suojapaikassa huonon sään lauhtumista. Se on vaatinut pitkää pinnaa ja mielikuvitusta. 

Kun on vihdoin päässyt ulos etsimään ruokaa heimolaisten kanssa, se on tuntunut jumalaiselta.

Nyt monelle ihmiselle tunnin bussimatka ilman puhelinta tuntuisi kidutukselta, puhumattakaan pidemmistä jaksoista ilman viihdykettä. 

Uskon, että pitkäjänteisyyttä ja pettymysten sietoa pitää harjoitella pienestä pitäen. Muuten nuoruusvuosien ja aikuiselämän myötä kasvavat vaatimukset tulevat tuntumaan mahdottomilta. Moni lapsi on tuleva vanhempi ja se jos mikä vaatii pitkää pinnaa. 

Olisikin toivottavaa, että kaikissa perheissä harjoitettaisiin ruutuajan ja digilaitteiden käytön rajoittamista. Ikävä kyllä osaa vanhemmista ruutuajan rajoitus ei kiinnosta lainkaan.

Lepsujen perheiden ongelmat ovat kuitenkin koko koulu- ja kaveriyhteisön ongelmia, enkä tarkoita tällä vain tutkimuksessa mainittua levottomuuden kasvua.

Kun yksi lapsi ottaa kännykän esiin, syntyy ketjureaktio: muut lapset joko ottavat oman kännykkänsä esille tai siirtyvät toisen esiin ottaman screenin taakse. Samalla keskustelu ja leikki lakkaa. 

Kaikki sosiaalinen aktiviteetti loppuu ja alkaa jumitus.

Screenillä räjähtää pikseleistä muodostuva Brawl Stars Hahmo tai ehkäpä joku Kardashianin sisaruksista on ostanut uuden käsilaukun.

 

Johannes Puro

Ite wikin co-founder, FM ja lyhytterapiaopiskelija